Vaikka elokuvateattereita oli kulta-ajan jälkeen lopetettu koko ajan, kävi 1970-luvun lopulla tosi kato. Elokuvafriikit, jotka olivat torkkuneet jokaisessa Helsingin teatterissa, seurasivat apeina, kun unelmien temppelit siirtyivät taivaalliseen käyttöön. Ajatus kuvausprojektista syntyi Jussi Nenosen kanssa, kun toinen katoaalto oli menossa 80-luvun alussa. Jussi antoi kuvasarjalle työnimen, joka nyt tuntuu juuri sopivan pateettiselta ja vanhahtavalta.

Vedostaminen, tarinoiden keruu, näyttely ja painettu julkaisu olivat pitkään aikeissa, mutta hiipuivat suuren työmäärän ja muiden askareiden takia. Eikä mennyt kuin parikymmentä vuotta niin skannaus, digitaalinen fotoshoppailu ja webbilevitys alensivat kynnystä niin, että nämä kuvat saatiin julki. Siunattu teknologia.

Kuvat otettiin vallitsevassa valossa. Kussakin teatterissa kuvat on otettu sen puolen tunnin kuluessa, joka oli käytettävissä kun henkilökunta oli tullut paikalle ja valot sytytetty; ennen yleisön päästämistä saleihin.

Yksikään teatterinomistaja ei torjunut kuvauspyyntöä. Kiitokset siitä.

Olli Aaltonen